Pyhä Eligius - kultaseppien suojelija
Pyhää Eligiusta – ranskaksi Eloi – on kunnioitettu vuosisadat kultaseppien erityisenä suojelupyhimyksenä. Hän esiintyy myös Suomen Kultaseppien Liiton tunnuksessa. Kuka tämä piispanasuinen, sauvaa ja ehtoollismaljaa pitelevä kultasepäntyön laadun takaaja todellisuudessa oli?
Suurin osa Eligiukseen liittyvistä tiedoista on hänen ystävänsä ja piispakollegansa Audoenuksen Eligiuksesta laatimasta pyhimyselämänkerrasta, mutta myös osa Eligiuksen itsensä antamista asiakirjoista on säilynyt. Kaikkiaan Eliguksen elämä tunnetaan varhaiskeskiaikaiseksi pyhimykseksi varsin tarkoin. Säilyneiden lähteiden mukaan Eligius syntyi Ranskan Chaptelat’ssa Limoges’n lähellä vuoden 590 tienoilla. Vaikka tuona ajan Gallia ei ollut vielä läpeensä kristillistä seutua, Eligiuksen vanhemmat kuuluivat alueen kristilliseen roomalaisväestöön, jolle oli luonnollista kasvattaa poikansa kristinuskoon. Pyhimyselämänkerran mukaan myös Jumalalla oli poikaa varten suuria suunnitelmia; Eligiuksen syntymän yhteydessä tapahtui näet ihme, joka enteili pojasta tulevan tärkeä kirkonmies ja pyhimys.
Eligiuksen isä oli kultaseppä, ja poikaa kaavailtiin samalle uralle. Hänet lähetettiin jo nuorena kuulun limogeslaisen kultasepän Abbon oppiin, jossa hänen taitonsa karttuivat nopeasti. Lopulta peräti frankkivaltakunnan kuninkaan hovi kiinnitti hänen taitoihinsa huomiota ja Eligiukselle uskottiin tehtäväksi valmistaa kuningas Lothar II:lle kauniisti koristeltu satula, sella – toisen, ilmeisesti väärän tulkinnan mukaan kyse olisi ollut peräti valtaistuimesta. Eligius selviytyi tehtävästä yli odotusten ja valmisti kuninkaalle peräti kaksi satulaa, joiden loisto oli ennennäkemätön. Yhtä lailla kuin hänen kultasepäntaitonsa, kuninkaaseen teki vaikutuksen Eligiuksen rehellisyys, kun hän ei pitänyt yli jääneitä arvokkaita materiaaleja itsellään vaan valmisti niistä toisen satulan. Tämän taidonnäytteen ja kunniallisuutensa seurauksena Eligius nautti lopun ikäänsä merovingien kuningashuoneen suosiota ja luottamusta. Hänet otettiin hoviin ja nimitettiin samalla Marseillesin rahapajan johtoon. Noin vuodesta 625 lähtien Eligius vastasi kuninkaansa rahapajasta, minkä vuoksi hänen nimensä tunnetaan useista 600-luvulta säilyneistä rahoista.
Huolimatta nopeassa tahdissa ansaitsemistaan poliittisista kannuksista Eligius jatkoi toimintaansa kultaseppänä ja loi yhä uusia mestaritöitä. Ajan uskonnolliseen ilmapiiriin sopivasti hän keskittyi erityisesti uskonnolliseen taidekäsityöhön , jotka rahoittivat niin kirkko ja kruunu kuin aristokratiakin. Eligiuksen tiedetään mm. koristelleen lukuisia pyhimysten hautoja taidokkain kulta- ja hopeatöin. Tämänkaltaiset tehtävät ovat erittäin tärkeitä ja arvokkaita, sillä keskiaikaisen käsityksen mukaan pyhimysten luut olivat tärkeitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden kautta kukin pyhimys oli itse asiassa jatkuvasti läsnä.
Näin ahudoissa oli pikemmin pyhimyksen asuinpaikan ja kristillisen kulttipaikan arvonmukaisesta koristelusta. Joitakin Eligiuksen töistä säilyi myös jälkimaailmalle.Tällaisia ovat esimerkiksi St.-Denis’n risti, Chellesin ehtoollismalja sekä osat St.-Denis’n apotti Sugerin jademaljan koristeista. Kaikkiaan Eligiuksen kulta- ja hopeatyöt todistavat voimakkaasta välimerellisestä vaikutuksesta, joka säteili pyhimyksemme kotiseudulle Ranskaan.
Kun vanha kuningas Lothar II kuoli, hänen seuraajansa Dagobert I nimitti Eligiuksen peräti tärkeimmäksi neuvonantajakseen. Kristinusko oli voimakkaasti läsnä hovin elämässä. Näin oli luonnollista, että monista Eligiuksen läheisimmistä ystävistä hovissa tuli sittemmin Ranskan tärkeimpiä kirkonmiehiä. Myös Eligius käytti yhä lisääntyvää vaikutusvaltaansa erilaisiin hurskaisiin tekoihin. Hän harjoitti laajamittaista hyväntekeväisyyttä, antoi lahjoituksia köyhille, osti ajan tapaa noudattaen vapaaksi orjuuteen tuomittuja vankeja sekä perusti useita luostareita. Pyhimyselämänkertansa kuvauksen mukaan hän osoitti kaikissa toimissaan rehellisyyttä, hurskautta ja uskollisuutta niin omalle kuninkaalleen kuin taivaalliselle hallitsijallekin. Keskiajan uskonnollisen ihanteen mukaisesti Eligiuksen onnistui ystävineen elää keskellä hovin loistoakin vaatimattomasti ja kuin luostarisääntöä noudattaen.
Tästä oli enää lyhyt askel täysin kirkolliselle uralle antautumiseen. Koska piispat olivat noihin aikoihin yhtä lailla kuninkaallisia virkamiehiä kuin hengellisiä esipaimenia, Eligiuksen läheiset suhteet kuningashuoneeseen takasivat hänelle korkean kirkollisen viran. Suosijansa Dagobert-kuninkaan kuoltua Eligius vihittiin vuonna 641 Noyonin piispaksi. Piispana hän keskittyi etenkin kristinuskon levittämiseen frankkivaltakunnan pohjoisosissa, joissa kristinuskon valta-asema ei ollut vielä itsestään selvä 600-luvulla. Lähetystyössään pyhimyksemme näyttää yhtäältä luottaneen saarnaamisen voimaan ja toisaalta perustaneen lukuisia luostareita ja kirkkoja uuden opin turvapaikoiksi. Toiminta osoittautui menestyksekkääksi ja jälkimaailma on kunnioittanut Eligiusta Flanderin apostolina. Kaikkiaan Eligus täytti oman aikansa ihanteellisen piispan mitat niin hyveellisillä ominaisuuksillaan kuin kristinuskoa hyödyttävillä toimillaankin.
Olikin luonnollista, että kun Eligius kuoli 1. Joulukuuta 660, häntä alettiin pian kunnioittaa pyhimyksenä. Hänen pyhimyspäiväkseen vakiintui normaalin käytännön mukaan hänen kuolinpäivänsä. Eligiuksen ystävä, Rouenin piispaksi noussut Audoenus kirjoitti vuosina 673-675 pyhimyksen elämänkerran, jonka nostattaman kiinnostuksen harjalla pyhimyksen kultti levisi entisestään. Pyhimyksen suosiota ja hänen reliikkeihinsä asetettuja toiveita kuvaa hyvin hänen pyhäinjäännöstensä oikeasta sijaintipaikasta vuosisatoja käyty kiista; kun eri kirkolliset yhteisöt halusivat pitää Eligiusta omana pyhimyksenään, hänen luitaan siirrettiin keskiajan mittaan useaan kertaan paikasta toiseen. Vaikka hänen pyhäinjäännöstensä aitoudesta esitettiin aika ajoin epäilyksiä ne todistivat aitoutensa Eligiuksen tehdessä yhä uusia ihmeitä ainakin keskiajan loppuun saakka. Seurauksena oli voimakas Eligiuksen haudalle suuntautunut pyhiinvaellus, joka levitti hänen kulttiaan entisestään. Lopulta Eligius oli tunnettu ja kunnioitettu kautta Euroopan, joskin pyhimyskultin ydinalueina ovat halki vuosisatojen säilyneet Pohjois-Ranska ja nykyisen Belgian alue. Suurin osa pyhimyksen reliikeistä on edelleen hänen piispankaupungissaan Noyonissa.
Myöhäiskeskiajalla monet eri ammattiryhmät alkoivat pitää Eligiusta esikuvanaan. Etenkin kultasepät omaksuivat hurskaan, rehellisen ja taitavan Eligiuksen omaksi erityiseksi suojeluspyhimyksekseen, joka esiintyi usein esimerkiksi kiltojen sineteissä. Hiljalleen vakiintui käytäntö, jonka mukaan hänet esitetään ikonografisesti joko kultaseppänä tai – kuten Suomen Kultaseppien Liiton vaakunasssa – piispana hiippoineen ja sauvoineen, ehtoolliskalkki kädessään.
[Heikkilä, T. 2006. Eligius – Jalot kullan takojat, Helsinki: Suomen Kultaseppien Liitto ry, ISBN 952-92-0626-7]
Tuomas Heikkilä on yleisen historian dosentti Helsingin yliopiston historian laitoksella. Heikkilän erikoisala on keskiajan historia.
