Pyhää Eligiusta – ranskaksi Eloi – on kunnioitettu vuosisadat kultaseppien erityisenä suojelupyhimyksenä. Säilyneiden lähteiden mukaan Eligius syntyi Ranskan Chaptelat’ssa Limoges’n lähellä vuoden 590 tienoilla.

Eligiuksen isä oli kultaseppä, ja poikaa kaavailtiin samalle uralle. Hänet lähetettiin jo nuorena kuulun limogeslaisen kultasepän Abbon oppiin, jossa hänen taitonsa karttuivat nopeasti. Lopulta peräti frankkivaltakunnan kuninkaan hovi kiinnitti hänen taitoihinsa huomiota ja Eligiukselle uskottiin tehtäväksi valmistaa kuningas Lothar II:lle kauniisti koristeltu satula, sella – toisen, ilmeisesti väärän tulkinnan mukaan kyse olisi ollut peräti valtaistuimesta. Yhtä lailla kuin hänen kultasepäntaitonsa, kuninkaaseen teki vaikutuksen Eligiuksen rehellisyys, kun hän ei pitänyt yli jääneitä arvokkaita materiaaleja itsellään vaan valmisti niistä toisen satulan. Tämän taidonnäytteen ja kunniallisuutensa seurauksena Eligius nautti lopun ikäänsä merovingien kuningashuoneen suosiota ja luottamusta. Hänet otettiin hoviin ja nimitettiin samalla Marseillesin rahapajan johtoon. Noin vuodesta 625 lähtien Eligius vastasi kuninkaansa rahapajasta, minkä vuoksi hänen nimensä tunnetaan useista 600-luvulta säilyneistä rahoista.

Eligiuksen tiedetään mm. koristelleen lukuisia pyhimysten hautoja taidokkain kulta- ja hopeatöin. Tämänkaltaiset tehtävät ovat erittäin tärkeitä ja arvokkaita, sillä keskiaikaisen käsityksen mukaan pyhimysten luut olivat tärkeitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden kautta kukin pyhimys oli itse asiassa jatkuvasti läsnä.

Joitakin Eligiuksen töistä säilyi myös jälkimaailmalle.Tällaisia ovat esimerkiksi St.-Denis’n risti, Chellesin ehtoollismalja sekä osat St.-Denis’n apotti Sugerin jademaljan koristeista. Kaikkiaan Eligiuksen kulta- ja hopeatyöt todistavat voimakkaasta välimerellisestä vaikutuksesta, joka säteili pyhimyksemme kotiseudulle Ranskaan.

Eligius harjoitti laajamittaista hyväntekeväisyyttä, antoi lahjoituksia köyhille, osti ajan tapaa noudattaen vapaaksi orjuuteen tuomittuja vankeja sekä perusti useita luostareita. Keskiajan uskonnollisen ihanteen mukaisesti Eligiuksen onnistui ystävineen elää keskellä hovin loistoakin vaatimattomasti ja kuin luostarisääntöä noudattaen. Eligiuksen läheiset suhteet kuningashuoneeseen takasivat hänelle korkean kirkollisen viran. Eligius vihittiin vuonna 641 Noyonin piispaksi. Hänen kerrotaan perustaneen lukuisia luostareita ja kirkkoja uuden opin turvapaikoiksi. Toiminta osoittautui menestyksekkääksi ja jälkimaailma on kunnioittanut Eligiusta Flanderin apostolina.

Eligius kuoli 1. Joulukuuta 660, minkä jälkeen häntä alettiin pian kunnioittaa pyhimyksenä. Pyhimyksen suosiota ja hänen reliikkeihinsä asetettuja toiveita kuvaa hyvin hänen pyhäinjäännöstensä oikeasta sijaintipaikasta vuosisatoja käyty kiista; kun eri kirkolliset yhteisöt halusivat pitää Eligiusta omana pyhimyksenään, hänen luitaan siirrettiin keskiajan mittaan useaan kertaan paikasta toiseen. Vaikka hänen pyhäinjäännöstensä aitoudesta esitettiin aika ajoin epäilyksiä, ne todistivat aitoutensa Eligiuksen tehdessä yhä uusia ihmeitä ainakin keskiajan loppuun saakka. Seurauksena oli voimakas Eligiuksen haudalle suuntautunut pyhiinvaellus, joka levitti hänen kulttiaan entisestään. Lopulta Eligius oli tunnettu ja kunnioitettu kautta Euroopan, joskin pyhimyskultin ydinalueina ovat halki vuosisatojen säilyneet Pohjois-Ranska ja nykyisen Belgian alue. Suurin osa pyhimyksen reliikeistä on edelleen hänen piispankaupungissaan Noyonissa.

Myöhäiskeskiajalla monet eri ammattiryhmät alkoivat pitää Eligiusta esikuvanaan. Etenkin kultasepät omaksuivat hurskaan, rehellisen ja taitavan Eligiuksen omaksi erityiseksi suojeluspyhimyksekseen, joka esiintyi usein esimerkiksi kiltojen sineteissä. Hiljalleen vakiintui käytäntö, jonka mukaan hänet esitetään ikonografisesti joko kultaseppänä tai – kuten Suomen Kultaseppien Liiton vaakunasssa – piispana hiippoineen ja sauvoineen, ehtoolliskalkki kädessään.